Heipsan taas pitkästä pitkästä aikaa. Siitä on kulunut ihan pieni tovi kun viimeksi oon mitään kirjoitellut tai edes Instagramia päivitellyt. Pieni someloma on ollut ihan tietoinen valinta, koska paljon on tapahtunut sitten viime kevään, ainakin tiettyjen asioiden suhteen.
Se, mikä on vienyt lähes kaiken ajan ja energian keväästä lähtien on urheilu. Jep, taas näin neljän vuoden jälkeen! Mulle iski keväällä ihan kamala kaipuu urheilukentille tavoitteellisen urheilun pariin eikä se ainakaan yhtään helpottanut treenejä itsekseen aloittelemalla. Mä maltoin treenata itsekseni noin kuukauden, jonka jälkeen olin vakuuttunut siitä, että tää on se juttu mihin haluan nyt panostaa. Taas.
Lukioaikana urheilu oli se, mihin satsasin ihan sata lasissa ja vitsi mä nautin siitä. Mun kohdalle osui kuitenkin tosi paljon erinäisiä vammoja ja terveysongelmia, jonka takia myös motivaatiota koeteltiin. Tai no, sanoisin, ettei mulla koskaan ollut varsinaisia motivaatio-ongelmia taistella vammojen yli, vaan ne niin monet vastoinkäymiset alkoi vaan rasittamaan henkisesti tosi paljon, että elämä ilman niistä huolehtimista tuntui tosi paljon helpommalta ajatukselta. Että joku toinen asia elämässä voisi olla helpompaa ja vähemmän henkisiä voimavaroja kuluttavaa. Se on vaan ihan äärettömän raskasta kun panostaa satasella johonkin, mutta vastoinkäymisiä vaan iskee toinen toisensa perään. Varmasti lähes kaikki urheilijat tähän samaistuu, koska sitä se nyt vaan on.. Esimerkkejä on tietysti ihan jokaisella elämän osa-alueella, ei vain urheilussa.
Toinen ajatus, joka lukion jälkeen pyöri päässä oli vain urheilijana oleminen ja se tuntui tosi vaikealta. Tiedän, että silloin olis ehkä ollut kaikista suurin kehitysharppaus otettavissa, mutta mulla ei silti ollut tarpeeksi pokkaa tehdä sitä päätöstä, että vain urheilisin ja katsoisin mihin se riittää. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna varmasti jännitin sitä, että mitä jos kehitystä ei tulekaan. Mitä jos vammoja tulee entistä enemmän ja kaudet menee plörinäksi toinen toisensa jälkeen. Onko ne vuodet mennyt hukkaan, mitä "vain urheiluun" laitoin? Lisäksi koen, että mun heikohko menestyminen lukiossa ei ainakaan edesauttanut sitä ajatusta, että voisin urheilun sivussa lukea pääsykokeeseen ja päästä sisään. Tiesin, että se vaatisi ihan kokopäiväisen panostuksen jos kouluun haluaisin. Mä siis halusin saada koulupaikan ja lisäksi piti tehdä töitä, jotta saisin vuokran maksettua. Ne kaksi asiaa vei sitten urheilun paikan mun elämästä muutamaksi vuodeksi. Ja hyvä että niin tein. Tälläkin hetkellä oon sitä mieltä, että tein oikean päätöksen, vaikka urheilu jäikin taka-alalle.
Anyway... Musta alkoi lukion jälkeen tuntua siltä, että ehkä elämällä on jotain muutakin annettavaa kuin urheilu. Jotain, mikä ei veisi jatkuvasti mieltä maahan vaikka kuinka laittaisi kaiken peliin. Ja niinhän sillä olikin! Lääketieteen opiskelusta tuli mun uusi haave, unelma ja tavoite. Lähdin tavoittelemaan paikkaa lääkiksessä ihan samalla mentaliteetilla kuin urheilussakin suuria tavoitteita kohti mennään. Mä nautin niistä kahdesta vuodesta mitä pääsykokeisiin luin, jonka jälkeen kova työ palkittiin ja sain koulupaikan.
Mä oon ihan pienestä pitäen ollut tosi kilpailuhenkinen ja mulla pitää olla selkeät unelmat, tavoitteet ja suunnitelmat. Lääkikseen pääsyn jälkeen voin sanoa, että se osa musta jäi jollain tapaa tyhjäksi. Mä nautin tosi paljon opiskelusta ja oon kyllä valmistumassa omaan ammattiini, siitä ei oo epäilystäkään, mutta sitä tavoitteellisuutta aloin taas kaipaamaan elämään. Tottakai koulussa voi tavoitella vitosia kursseista, mutta loppujen lopuksi arvosanoilla ei ole mitään väliä eikä ne aina edes korreloi osaamisen kanssa. Kun tähän koulutusputkeen on kerran päässyt, niin ulos tullaan vain lääkärinä. Se ajatus tuntuu tosi helpottavalta ja ihanalta, mutta samalla ei niin-tavoitteelliselta. Ei asialta, joka pistäisi adrenaliinin virtaamaan samalla tavalla kuin vaikka haave urheilussa tai pääsykoe. Huomasin myös pärjääväni ihan hyvin koulussa ilman mitään överi panostusta, joten opiskelutkin alkoi viimeistään keväällä mennä täysin omalla painollaan eteenpäin.
Voin sanoa, että mun ajatusmalli urheilun suhteen muuttui oikeastaan yhdessä yössä. Tottakai se kyti takaraivossa jo viime syksystä alkaen kouluun pääsyn jälkeen, että mitä jos vielä, mutta mitään päätöksiä en tehnyt. Jos treenasin, mietin aina että "Luojan kiitos en enää urheile, tätähän pitäis jaksaa tehdä kahta kauheemmin". Mutta siinäpä se juttu oikeastaan piilikin. Mulle treenaaminen ei oo koskaan ollut sinällään nautinto, vaan se tavoitteellisuus on. Kun tiedän mitä kohti haluan mennä, niin treenaamisesta tulee kivaa. Tarvitsen sen jonkun ajatuksen potkimaan eteenpäin myös niinä vaikeina päivinä ja kovina treeneinä. Haluan, että treenillä on joku konkreettinen hyöty matkalla tavoitteita kohti, eikä vaan se hyvä fiilis (jota en kyllä sitäkään koskaan saanut...). Ja ei kannata käsittää väärin, mä nautin ihan sairaasti tällä hetkellä treenaamisesta, mutta nimenomaan sen takia, että tiedän sen vievän mua eteenpäin.
Tiedän, että esimerkiksi niitä vammoja ja muita vastoinkäymisiä tulee ihan varmasti taas eteen (on tullut jo, ei kai urheilija tervettä päivää näe?), mutta mä koen kasvaneeni tosi paljon tässä neljässä vuodessa ajatusmallien suhteen. Urheilu ei ole enää ainut iso asia mun elämässä, vaan mulla on myös muita suunnitelmia tulevaisuuteen. Tavoitteena tottakai olisi katsoa ihan loppuun asti mitä urheilulla on mulle tarjota, mutta jos se loppuukin lyhyeen tai mitään suurempaa ei enää mun uralle mahdu, niin ei se maailmaa kaada. Nyt tiedän ainakin mitä sitten teen; opiskelen lääkäriksi tai työskentelen sellaisena. Ei yhtään huono vaihtoehto sekään jos multa kysytään. Tiedän, että ei kukaan jää tyhjän päälle oikeasti, mutta silti ajatus siitä, että olisin ollut vain urheilija lukion jälkeen oli jollain tapaa hurja. Mä haluan, että jos panostan johonkin ihan täysillä, niin mulla on se turvaverkko alla joka ottaa kiinni jos joku meneekin pieleen. Ehkä pelkuruutta, mutta mä näen sen vaan suunnitelmallisuutena.
Tää on ollut mulle jollain tapaa arka aihe ja on edelleenkin, siksi tää pieni hiljaisuus jokaisessa somessa. En saisi liikaa identifioida itseäni sen mukaan oonko lääkisopiskelija, urheilija vai ihan joku muu, mutta on vaikeaa kirjoittaa mitään kun koin/koen edelleen olevani jonkinlaisessa siirtymävaiheessa uusiin (vanhoihin) juttuihin. Tuntuu siltä, että mä oon taas palannut siihen lukioikäisen Hetan pääkoppaan, mikä on ihanaa. Tuntuu myös, että nyt oon saanut yhdistettyä sen urheiluminän ja lääkisminän yhteen ja sillä mennään eteenpäin katsoen mitä tapahtuu. Mä jännitin tosi paljon, että mitä nyt tapahtuu kun mä palaan siihen "vanhaan elämään" ihan erilaisessa elämäntilanteessa ja jollain tapaa muuttuneena, mutta ihan turhaan. Oon saanut ihanan vastaanoton urheilukentillä näin muutaman vuoden jälkeenkin ja kaikki tuntuu olevan kuten ennenkin.
Se, miten tuun käytännössä yhdistämään urheilun ja koulun, jää nähtäväksi. Ainakin tän kakkosvuoden suhteen oon luottavaisin mielin, koska en todellakaan ole ainoa urheilija, joka opiskelee. Kakkosvuosi meillä Kuopion lääkiksessä on vielä preklinikkaa eli teoriapainotteista, mutta kolmosvuonna siirrytään klinikkaan sairaalaan ja opetus muuttuu käytännönläheiseksi. En kuitenkaan halua vielä etukäteen tehdä klinikasta mörköä mun urheilu-uralle, vaan edetä fiiliksen mukaan viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Jos vuodenkin päästä urheilu on se mihin haluan panostaa, on urheilun ja koulun yhdistäminen edelleen varmasti mahdollista ja pystyn tekemään oikeita päätöksiä sen hetkisen fiiliksen mukaan. Vaikka kovin suunnitelmallinen persoona olenkin, niin tässä asiassa en anna itseni liikaa suunnitella tulevaisuutta. Se vaan pistää herkästi stressaamaan. Luotan siihen, että kaikki menee just niin kuin täytyykin mennä ja teen oikeat päätökset sitten, kun niiden aika on.
Tästä tuli ihan järjettömän pitkä postaus, vaikka musta tuntuukin, että pääsin kertomaan vasta tosi pintapuoleisesti mun ajatuksista ja tekemisistä tältä kesältä. Nyt tuntuu, että jonkinlainen paino on tipahtanut hartioilta kun tiedän taas mitä haluan tehdä ja mitä kohti mennä. Myös tänne blogin puolelle päivittelyä se helpottaa kummasti, kun tietää mistä haluaa kirjoittaa. Tähän asti kesää se on ollut vähän hakusessa, kun oon vielä etsinyt niitä omia fiiliksiä innostumatta liikaa tästä kaikesta.😊