Tänään 22-v, haaveita ja tavoitteita

Oon tosi järjestelmällinen ihminen ja haluan, että kaikki on suunniteltua mahdollisimman pitkälle. Tiedän, ettei elämää ole hyvä liiaksi suunnitella, mutta toisaalta jos se rauhoittaa mua, niin miksi ei? Mulle ennen kouluun pääsyä pahin stressin aihe oli se, etten tiennyt yhtään, mitä mun elämä tulee pitämään sisällään esimerkiksi näin syksyllä. Se, etten pystynyt suunnittelemaan elämääni kesää pidemmälle ahdisti aikalailla. Toki teki varmasti hyvää kerrankin elää "katsotaan mitä tapahtuu" -asenteella, mutta myönnän sen kyllä olleen hieman ahdistavaa. 

Mä oon pikkuhiljaa oppinut pois siitä ajatusmallista, että jokainen päivä, viikko ja kuukausi pitäisi olla suunniteltuna. On silti paljon asioita, joita suunnittelen etukäteen ja haaveilen siitä, että ne tapahtuu juuri kuten oon suunnitellut. Oon jo nyt alkanut miettimään aihetta syväreille, jotka lääkiksessä kirjotetaan ennen valmistumista, siitä miten pystyn tekemään kontakteja työelämän suhteen, mihin menen töihin kun valmistun, missä asun ja milloin haluan lapsia. Mua tällaisten asioiden miettiminen rauhoittaa kummasti eikä ahdista yhtään. Tiedän kuitenkin, ettei kaikki mitenkään tule menemään sillä tavalla kuten olen ne nyt ajatellut. Oon oppinut ajattelemaan, että kaikki tapahtuu syystä ja jos jokin ei mene niin kuin olen suunnitellut, sekin on ihan ok. Suunnittelu ja haaveilu on mulle vaan hyväksi, mutta elämän suorittaminen ei koskaan. Siinä on vissi ero, jonka oonkin havainnut ja yrittänyt keskittää tulevaisuuden suunnitteluni enemmän sinne haaveiden puolelle.

Jos mä ajattelen pientä Hetaa, niin en ollut ihan yhtä järjestelmällinen tai suunnitelmallinen tulevaisuuteni suhteen silloin. Varsinkaan koulutus ei ollut se mitä mietin, se oli urheilu. Toki silloinkin suunnittelin omistavani aikuisena valkoisen Audin (jep, se oli must😂), työn josta tykkään, perheen ja omakotitalon. Mä oon aina olettanut, että sellaisen perheidyllin tavoittelu on se "normi", mutta oon tässä pikkuhiljaa alkanut huomata, että ei todellakaan. Entistä enemmän lähipiirissä on tarinoita, että esimerkiksi matkustelu vie mukanaan ennemmin kuin opiskelu tai perhe-elämä. Jokainen tie on varmasti se oikea, kunhan tekee just sellasia asioita mitkä saa onnelliseksi. Mulle se on elämäni suunnittelu tietyllä aikajänteellä opiskelun, työn ja perheen suhteen. En halua, että mun elämä on vaan etapilta toiselle juoksemista, mutta tottakai omien haaveiden ja tavoitteiden saavuttaminen on yks hienoimmista asioista. En siis yritä jatkossakaan päästä eroon tästä tavastani suunnitella asioita, vaan enemmänkin keskittyä siihen, että ihan varmasti elän ja nautin myös siitä ajasta etappien välissä. 

Nyt 22-vuotiaana suunnittelen mm. elämääni valmistumisen jälkeen, mutta ne suunnitelmat tulee varmasti muuttumaan vielä monta kertaa. Onkin mielenkiintoista miettiä elämää vaikka 10 vuoden päähän, että kuinka monta nyt suunnittelemistani asioista on toteutunut, tai onko yksikään. Uskon kuitenkin, että jos elän oma onnellisuus edellä, oon 32-vuotiaana just sellaisessa elämäntilanteessa kun silloin haluankin olevani. 

Ihanaa loppuviikkoa kaikille❤️